Sampo Pankki (inhoan tuota kirjoitusasua) tarjoaa asiakkailleen uusia, legendaarisilla kuva-aiheilla koristettuja pankkikortteja.Yksi kuvista  on Timo Mäkisestä vuoden 1967 Jyväskylän suurajojen Ouninpohjan pikataipaleelta, kun Mäkisen Minin konepellin kiinnitykset ovat irronneet ja konepeitto retkottaa pystyssä. Kuvan Mäkinen tekee aivan kuten tämän päivän kuluttaja: kaahottaa tuhatta ja sataa naurettavan pienten resurssien varassa näkemättä yhtään, mihin ollaan menossa.

Taas ollaan talouskriisissä, ja taas maksavat veronmaksajat iloisten keinottelijoiden virheitä, jottei koko systeemi kaatuisi alta. Taas on tuttu kahden asunnon loukussa. Taas irtisanotaan ja siirretään tuotantoa ulkomaille. Taas kokoonnutaan leipäjonoihin.

Laura ei ole taloustieteilijä, mutta normaalilla arkijärjellä varattu pää hänellä kuitenkin on. Siksipä hän on kyseenalaistanut jo vuosia seuraavia asioita:

Jatkuvan kasvun ideologia. Sehän on jo looginen mahdottomuus, jollei sitten puhuta avaruden laajenemisesta (ja täytyyhän senkin joskus loppua).

Osakekeinottelu. Osakkeen nimellisarvon ei tulisi kasvaa kovin paljon sen reaaliarvoa suuremmaksi, koska jos jonakn päivänä kaikki päättävät realisoida osakkeensa, kupla puhkeaa.

Kuvitelma siitä, että rahan määrä voisi kasvaa ilman, että se olisi sitoutuneena johonkin mitattavaan tuotantoon. Esimerkiksi on ollut hullua ajatella, että pari kolme islantilaista miestä voisi ostaa puoli Eurooppaa ilman, että Islanti tuottaa muuta kuin turskaa ja poneja, joita ei saa sanoa poneiksi.

Ajatus, että asuntojen arvo nousee koko ajan. Miksi ihmeessä kasvaisi? Täytyyhän asunnon hinnan olla suhteessa ihmisten tienesteihin. Jos pääkaupunkiseudulla maksetaan perusvarustetusta rintamamiestalosta puoli miljoonaa euroa, niin kyllä siinä aika paljon on ilmaa hinnassa.

Ennen vanhaan Kekkoslovakiassa valtio sääteli rakennustaloutta. Kun oli ns. hyvät ajat, valtio ei rakennuttanut mitään ja sitä kautta kuumentanut entisestään markkinoita ja nostanut kuluttajahintoja. Kun taas oli laskukausi, valtio rakennutti omia kohteitaan ja esti näin välillisesti konkursseja ja vähensi työttömyyttä. Tänä päivänä valtiovalta pykää järjettömällä hinnoin ja mittaamattomin innoin musiikkitaloja ja eduskunnan lisärakennuksia. Säätelypolitiikan ajatustakin pidetään aivän järjettömänä "vapaan markkinatalouden" rajoittamisena, mutta olisiko se todella sitä?

Vaikka olen kovapäinen, opin yleensä parista tällistä. Yksi vähän isompikin saattaa saada minut muuttamaan tapojani. Miksei tämä salkkuväki opi ikinä mitään? Ei kai tämä voi selittyä aina uudella sukupolvella ekonomejakaan? Ei kai aina ole pakko oppia kantapään kautta? Ei se ihmisen ahneus ja usko omaan voittamattomuuteen nyt niin ylitsevuotavaa voi olla. Eikö yliopistojen ja maattikorkeakoulujen kaupallisissa yksiköissä opeteta mitään kokemusperäistä?