Vaikka työskentelen itsekin välillä opettajana  ihan aineenopettajan pätevyyden turvin,  on minulla opettajista ammattikuntana melkoisen kielteinen käsitys. Se perustuu omaan kokemukseeni oppilaana, opettajana, opettajien opettajana ja vanhempana. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että kansankynttilöihin mahtuu harvinaisen paljon vuorovaikutustaidottomia ja usein myös itsetunnottomia toisten polkijoita.

Muistan erään Helsingin yliopiston kasvatustieteen professorin kertoman tositarinan opettajankoulutukseen pyrkineiden haastattelusta. Kolmehenkinen raati  päätti  kahden jäsenensä äänin pudottaa jatkosta hakijan, jolla oli erittäin hyvät taidot ja korkea motivaatio, mutta  ajankohtaan nähden (käsittääkseni kyseessä oli 1980-luku) poikkeuksellinen ulkonäkö: tyttö oli irokeesitukkainen ja hänellä oli lävistyksiä kasvoissaan. Koulutukseen valitsemista puoltaneelle raatilaiselle kaksi hylkääjää perusteli kantaansa juuri ulkonäköön liittyvillä seikoilla, mutten usko, että niihin viitattiin hakijan palautteessa (jos hän sellaista sai). 

Tarina on mielestäni tyypillinen esimerkki siitä, kuinka opettajiksi valikoituu tietynlaisia ihmisiä, koska valinnan suorittavat ovat itsekin pääasiassa opettajia.

Hesari kertoi taannoisessa uutisesessaan, että opettajien valintakokeita (pitäisi varmaankin olla: opettajankoulutuksen valintakokeita) kehittävät Pekat Kosonen ja Räihä, ovat tulleet tulokseen, että lähes joka kolmannelta suomalaisopettajalta puuttuu ammatin vaatimia ominaisuuksia, siis kykyä kohdata toinen ihminen, sietää erilaisuutta ja luoda suhteita muun muassa vanhempiin.

Jyväskylän opettajankoulutuslaitoksessa vuonna 2003 aloitetusta kokeilusta, jonka tarkoituksena oli opettaa opiskelijat sietämään erilaisuutta ryhmässä, nämä tutkijat huomasivat, että kaikkien opettajaksi opiskelevien kyvyt toimia ongelmatilanteissa eivät olleet tarvittavan laiset, eikä kaikilla edes ollut kykyä oppia niitä. Ristiriitatilanteissa ongelmista vetäytyminen oli yleistä, tai sitten suututtiin ja päreet paloivat.

Aamen ja plottis. Oman kokemukseni mukaan aika monet opettajat joko kiistävät ongelmien olemassaolon tai kokevat keskustelunaloitukset itseensä kohdistuviksi syytöksiksi, joista sitten ottavat nokkiinsa. Vanhempaa, joka lähestyy opettajaa esimerkiksi kysyäkseen tämän opetusmenetelmistä tai tavasta toimia lasten kanssa, opettaja pitääkin asiayhteyksiä ymmärtämättömänä riidanhaastajana tai curling-vanhempana, jonka voi ohittaa huvittuneesti nauraen.

Tänään aamulla kuuntelin Tampereen Radion lähetystä, jossa haastateltiin jotakuta opetusneuvosta mm. aiheesta, onko koulujen opetuksen välillä eroja. Opetusneuvos, jonka nimi pääsi valitettavasti karkaamaan korviltani, kiisti, että koulujen välillä voisi olla mitään eroja. Hänen mukaansa joihinkin kouluihin vain valikoituu oppilaita, joilla on paremmat oppimisvalmiudet esimerkiksi vanhempien koulutustaustasta johtuen.

Voi hyvä Sylvi! Näinkö sitä voidaan ihmisen kohtalo ja valmiudet jo määrittää sen mukaan, onko vanhemmilla akateeminen tutkinto vai ei? Eiköhän se kuulu juuri opettajan ammattitaitoon, että kykenee valitsemaan kullekin lapselle soveltuvat opetusmenetelmät ja auttamaan kaikkia oppilaita riippumatta näiden kotioloista? Opettajat (haastateltu opetusneuvos oli äidinkielen opettaja) siis todellakaan eivät, ehkä kirjoittanutkin mukaanlukien, kykene näkemään sitä malkaa omassa silmässään.