1811708.jpg

Opetusministeriö myönsi näyttämötaiteen valtionpalkinnon Mikko Roihalle. Olen vuosien mittaan nähnyt joitakin Roihan esityksiä, jotka MINUSTA ovat olleet varsin keskitasoisia ja mieleenpainumattomia teatterikokemuksia, eivät millään muotoa elämyksiä. Mikko on kuitenkin jostain syystä teatteri- ja kulttuuripiirien kultapoju tällä hetkellä. Mitä hän tekee, ei sovi arvostella, kaikki, mitä hän sanoo, otetaan vastaan kuin kultalankaa valuisi hänen suustaan. Olen ollut kuuntelemassa Roihaa useita kertoja, useammin kuin olisin toivonut, ja sama hassu keisarin uudet vaatteet -ilmiö tuntuu toistuvan vuodesta toiseen. Mikko on sujuvasanainen, mutta hänen "viisautensa" ovat pääasiassa pikkusukkeluuksia ja provakatiiviseen asuun puettuja latteuksia. Tämänhetkisen Teatterikesän tilaisuuksissa hän on vaahdonnut saksalaisen nykyteatterin ihanuudesta, kuinka Berliinissä uskalletaan laittaa näytelmiin totaalipahoja ihmisiä, kun taas meillä surkeassa Suomessamme näytelmähenkilöt tukahdutetaan empatialla. Tai ainakin pitää olla onnellinen loppu. Voi, voi.

Kävin tänään katsomassa Latvialaisen Alvis Hemaniksen esityksen The Sound of Silence. Siinä oli teatterielämäys, ei elämää suurempi, mutta kuitenkin kokemus, joka mietityttää edelleen, pitää otteessaan. Kolme tuntia latvialaisen nuorison elämää 1960-luvun lopussa, ilman ensimmäistäkään vuorosanaa, ei tuntunut hetkeäkään liian pitkältä, päin vastoin: henkilöitä tuli näytelmän päätyttyä ikävä.

Näyttämökuvassa oli kolme huonetta ehkäpä Riialaisessa kerrostalossa, keittiö ja kylpyhuone, kaikki nuhjuisia ja epäviihtyisiä, mutta eihän elämä synny puitteista vaan hmisistä. Ja siitä, että on taidenautintoja: että voi kaikki ystävänsä antennipitimiksi muuttamalla napata länsimaailmasta heikon radiosignaalin, joka kuljettaa mukanaan Simon ja Garfunkelin biisin katkelmia. Tai kuinka innostus kirjasta voi tarttua henkilöstä toiseen niin, että Anna Karenina äkkiä vie kaikkia kädestä. Hermanis näyttää kirjallisuusterapiaa käytännössä, kaverin, joka osaa ihmisen silmiin katsomalla valita juuri tälle sopivan kirjan. Näytelmän ajassa ei ole vielä televisiota: nuoret ihmiset lukevat ja kuuntelevat musiikkia. Ja rakastuvat, opettelevat suutelemista omien käsivarsiensa, hillopurkkien ja joskus naapurin poikien avustuksella. Rakkauden kesä on tulossa, mutta Flower Power ja vapaa rakkaus näyttäytyvät näille nuorille vielä elefanttina, rujona oliona, joka kikatuttaa, houkuttelee ja vähän hirvittääkin, mutta on samalla outo, kulttuuriin ja ympäristöön kuulumaton.

Näytelmän henkilöt ovat kaikessa rakkausvimmassaan viattomia. Toisen lähestyminen ja koskettaminen haluttaa ja pelottaa samalla kertaa. Vasta toisen puoliajan alussa nähtävissä (olettaisin, että autenttisissa 60-luvun) filmipätkissä alkaa näkyä rujompi uusi moraali: hipit yhtyvät kameran edessä, mutta toinen osapuoli, tyttö, on kovin tiukkahuulisen ja jännittyneen oloinen. Seksi on nyt vapaata, mutta onko se hyvää seksiä? Joka tapauksessa näytelmän henkilöt ovat onnellisia, lapsiakin syntyy yhdessä hujauksessa viisi kappaletta, ja hienossa kohtauksessa uudet isät poimivat äärimmäistä varovaisuutta osoittaen piltit mukaansa, kunhan ensin on saatu selville, kuka vauvoista on kenenkin.

Tärkeintä elämässä on Hermaniksen mukaan taide, ilmentyessään musiikkina, joka on myös pyhä, ihmeitätekevä vihkivesi ja jokapäiväinen maito, joskus myös huumeeksi muttuneena. Sillä musiikkihan on niin riippuvaiseksi tekevää, että sitä varten on valmis asettumaan vaaraan, jopa kuolemaan. Silti loppu ei minusta ollut onneton, eikä 14 roolihenkilössä ollut mukana yhtäkään pahaa. Mikko Roiha voi kaivata näytelmiin aidosti pahoja henkilöitä, minä en. Minä kaipaan tällaisia näytelmiä ja tällaista ihanan kevyttä ja samalla intohimoista näyttelijäntyötä Suomeenkin. 

Toivottavasti The Sound of Silence menee vielä syksyllä Riiassa, sinnehän on täältä vain kivenheitto. Minä ymmärsin sen kuten olen yllä kuvaillut, mutta koska on hyvä näytelmä, The Sound of Silence on monitulkintainen, assosiatiivinen eikä yksioikoisen symbolistinen. Voi jospa oisitte saaneet olla mukana!