Siskolikalla on ollut viime aikoina vaikeaa. Taisteltuaan tuulimyllyjä vastaan työpaikassa, jossa yksi tunnevammainen henkilö terrorisoi koko työyhteisöä, sisko uskalsi tehdä suuren irtioton ja hakeutua melkein kymmenen vuoden työuran jälkeen uusiin, haastaviin ja mielenkiintoisiin tehtäviin. Auvoa ja kuherruskuukautta uuden työn kanssa kesti noin puoli vuotta, sitten alkoi ensialkuun niin ystävälliseltä vaikuttaneen esimiehen masinoima selkäänpuukotus. Vaikka sisko on meistä kahdesta ehdottomasti lujempaa puuta ja kaikin tavoin itsevarmempi, ilmoitus siitä, että määräaikaisena alkanutta työsuhdetta ei kauniista lupauksista huolimatta jatketakaan, katkaisi kamelin selän. Tunnollisen työnarkomaanin oireet antoivat odottaa itseään loman alkuun saakka, sitten tulivat paniikkihäiriö ja sydänvaivat. Lääkkeet ovat onneksi auttaneet, ja ainakin minä luotan siihen, että sisko vielä näyttää kaikille, jotka ovat olleet häntä kohtaan epäreiluja.

Toissapäivänä sain siskolta tekstiviestin. Hän oli lukenut Tyyppiteorian ja nauranut ääneen niin paljon, että siskonmies oli epäillyt hänen päässeen pahimman yli. Aika monet sanovat nauraneensa ääneen Tyyppiteorian parissa, myös blogikaimani Laura. Tällainen palaute tuntuu äärimmäisen palkitsevalta. Vaikka kirja on saanut odottamattoman paljon myönteistä näkyvyyttä, aina väliin minua koettelee epäusko. Miksi tällainen esikoiskirja? Tuhlaanko lahjojani viihteeseen? Onko minulla edes lahjoja? Tyyppiteorian tarinahan on äärimmäisen yksinkertainen, ehkä yllätyksetönkin, henkilöhahmot tyyppejä (no punch intented!), kieli tavanomaista ja niin edespäin. Olisiko minun sittenkin pitänyt unohtaa viihde ja yrittää kirjoittaa taiteellisesti korkeatasoinen romaani, joka olisi ollut yhteiskunnallisesti kantaaottavampi ja vaikka jotenkin kerronnan rajoja koetteleva?

Ehkä olisi pitänyt. Uskon kuitenkin, että naurukin on tärkeää, itse nautin äärettömästi kirjoista, jotka saavat minut nauramaan. Naurulla on varmasti, jos ei nyt aivan terapeuttinen, niin ainakin mielialaa kohottava vaikutus. Ehkä en saa lukijoita haltioitumaan, liikuttumaan tai toimimaan. Mutta jos saan jokusen nauramaan, se tuntuu hyvältä.

Koulussakin olin muuten pelle, joka nauratti muita jutuillaan. Tyttökoomikko tuntui vähän oudostuttavan opettajia ja aika isoa osaa koulukavereitakin. Perinteinen roolihan on se, että pojat ovat niitä pellejä ja tytöt ilmaisevat suosiotaan kikattamalla näiden jutuille. Onko suomalaisssa kirjallisuudessakin vähän sama jako? "Pojat" saavat kaikin mokomin kirjoittaa satiiria, "tyttöjen" hauska on jotenkin vähempiarvoista?