Vastikään tehdyn kansainvälisen onnellisuustutkimuksen mukaan me suomalaiset emme ole erityisen onnellista kansaa, sijoituimme nimittäin maailman kansojen joukossa vasta sijalle 25. No, tuohan nyt ei ollut mikään varsinainen ylläripylläri, suomalaiset ovat pikemminkin melankolisia kuin ratkiriemukkaita, mutta voisi olettaa, että onnellisuuslistan kärjessä killuisivat Skandinaavian rikkaat hyvinvointivaltiot, kansankoti Sverige ja loppumattomien öljy- ja turskavarojen Norge.

Näin ei kuitenkaan ole. Pohjoismaista kyllä tanskalaiset, nuo juuttaan juutit, ovat vallanneet onnellisuuden ykkössijan ja islantilaisetkin purjehtivat perässä neljänsinä. Okei, ymmärrän, Legolandissa on mukava ajaa pyöränkori täynnä juustoa ja iloisenpunaista makkaraa, kun ylämäet eivät verota voimia, ja Islannissa voi muiden vaaleiden viikinkien kanssa köllötellä kuumassa lähteessä ja syödä banaaneja. Kyllä, tiesittekö, että Islanti on banaanien suhteen omavarainen, kiitos geysirien?

Mutta suurempaa ihmetystä herättävät minussa sijat kaksi, kolme ja viisi, nimittäin Puerto Rico, Kolumbia ja Pohjois-Irlanti. Mariakin laulaa West Side Storyssa:

"Island of tropic diseases.
Always the hurricanes blowing,
Always the population growing . . .
And the money owing,
And the babies crying,
And the bullets flying."

Ilmeisesti asiat ovat kohentuneet San Juanissa sitten 1950-luvun? Vielä uskomattomammalta kuulostaa Kolumbian kolmossija. Eikös Kolumbia ole se valtavien tuloerojen maa, jota huumekartellit hallitsevat ja jossa ihmisiä katoaa ja Farcin sissien kaappaamia panttivankeja on niin paljon, että heitä varten on oma radio-ohjelmansakin? Entä Pohjois-Irlanti? Rumia tehdaskaupunkeja, vesisadetta ja loppumattomat, järjenvastaiset uskonsodat pommi-iskuineen ja muine veritekoineen? 

Meillä on tuhannet järvet, sosiaaliturva, neljä vuodenaikaa ja Joulupukki, katukerjäläisetkin tuotu ulkomailta. Kadulle uskaltaa suurin piirtein sammua, takaoven voi monessa lähiössä unohtaa auki tai avaimen jättää kukkaruukun alle. Lapsia ei tarvitse saattaa kouluun. Mutta silti El Salvadorilaiset ovat meitä onnellisemmat!

Veikkaisin, että sodat ovat yksi Suomen pientä onnellisuusastetta selittävä tekijä. Pari sukupolvea sitten parikymppiset miehet näkivät ja tekivät järkyttäviä asioita ja "onnekkaimmat" palasivat kotiin täynnä pelkoja, syyllisyyttä ja ahdistusta, mutteivät saaneet kriisiapua tai mielenterveyspalveluita. Ainoa lääke monelle oli alkoholi, osalle ideologioiden ohjailtavaksi asettuminen, aika usein myös perheeseen suunnattu aggressio. Tämä sama ahdistusko meissä elää  vielä? Siksikö emme uskalla tai voi olla onnellisia?

Minä päätän nyt ruveta onnelliseksi, koska se lienee ainoa tie tulla onnelliseksi. Olen onnellinen lapsista (en hukkaa aikaa siihen, että pelkäisin heidän sairastumistaan tai menettämistään), ukosta (otan huomioon ainoastaan lukuisat hyvät puolet, en pelkää, että hän lähtisi), mahdollisuudesta kirjoittaa (en harmittele sitä, että palkkatyötä on liian vähän), asunnosta (en uhraa ajatustakaan nouseville lainankoroille).

Perkule! Minä alan maailman onnellisimmaksi naiseksi! Se lienee mahdollista, sukuni kun on alkujaan Tanskasta.