Tartuin Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolaiseen kovin odotuksin, onhan kirjan lähtöasetelma herkullinen: kolmekymppinen mies ei halua olla suomalainen mies, vaan ruotsalainen perheenisä, eikä mikään tylsä maahanmuuttaja, vaan ihka aito riikinruotsalainen ja tietysti myös sosiaalidemokraatti.  Mikko Virtanen on omien sanojensa mukaan kansallisuustransvestiitti, siis ihminen, joka on syntynyt ”väärään kansallisuuteen”.

Jollakin tavalla kirja toi mieleen Torgim Eggenin hulvattoman Sisustajan, ehkä siksi, että molempien kirjojen päähenkilö on pakkomielteiden järjettömiin tekoihin ajama, itsekäs sosiopaatti. Mutta siinä, missä Eggenin kirja etenee kohti traagista loppuratkaisua suoraan kuin juna ja yhtä vähäeleisesti kuin päähenkilönsä ihailema funktionalistinen muotoilu, Nousiaisen tarina rönsyää turhankin moneen suuntaan. Aivan liian paljon sivuja on nyt uhrattu sinällään hauskoille kuvauksille Mikon lähes absurdista ajatusmaailmasta, esimerkiksi kun hän kuvittelee Ruotsin sosiaalidemokraattisen puolueen ja Olof Palmen historian nykytanssiesitykseksi tai kun hän pohtii, mistä Ruotsin läänistä haluaisi olla kotoisin taikka miten Ruotsista on itse asiassa löydettävissä koko maailma kauniissa ja helposti käsiteltävässä muodossa. Samoin aivan liian laveasti käsitellään Mikon ruotsalaistumisopintoja itsemurhakandidaatti Mikaelin johdolla sekä sitä, kuinka Mikko lukee mm. Janten lakia ja Peppi Pitkätossua kuin piru raamattua, niin että sosiaalidemokratiaa ja kansankotia kritisoimaan käytettävissä oleva osuus nähdäänkin sitä puolustamassa.

Mikko on mieleltään häiriintynyt, hän harrastaa ”väärinlukemista” niin paljon, että jää oikeastaan lukijan päätettäväksi, mikä osuus tarinasta on totta, mikä Mikon mielikuvituksen tuotetta. Lukija saattaa vain arvailla, onko Mikko niin taitava ruotsin kielessä kuin antaa ymmärtää, ainakin kirjan alkupuolella hänen repliikissään on kaksi selvää kielioppivirhettä.

Mikon ajattelu heijastelee stereotypioita siitä, millaiseksi miellämme suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden. Tarina osoittaa, ettei Ruotsi olekaan sellainen onnela, kuin Mikko on uskonnollista hurmoksellisuutta muistuttavassa obsessiossaan kuvitellut, mutta muutoin loppuratkaisu on lähes antikliimaksi, vaikkakin kuvastaa osuvasti sitä, että fundamentalisti tarvitsee aina opin. Jos yhteen pettyy, toinen alkaa näyttää houkuttavalta.

Joka tapauksessa kirjan tarina viettelee lukemaan ja on hauska, jopa niin hauska, että väliin on pakko nauraa ääneen. Liioittelu on taitavasti käytettynä verraton satiirin tehokeino.  Nousiainen  ei malta aina antaa kertojan seistä päähenkilön ajattelun takana, toisinaan hän haluaa alleviivata tämän hölmöyttä, mikä tekee väliin huumorista vähän rasittavaa, turhan valmiiksipureksittua.

Hauskimmillaan tarina on vertaillessaan Mikon vääristyneen katseen läpi naapurikansojen eroja. Hulvaton on esimerkiksi ajatusleikki, millaista olisi, jos Nobelin palkinnon sijaan jaettaisiinkin säilörehun keksijän mukaan nimettyjä  Virtanen-palkintoja. Poissa olisi silloin kuninkaallinen loisto, tilalla Finlandia-talon gaalassa ulkoministeri  Erkki Tuomioja huonosti istuvassa puvussa ja ”itärikollisuuden tavoin rehottavassa parransängessä”.

Nousiainen kuljettaa päähenkilönsä henkis-kansallista metamorfoosia kolmen ruotsalaista yhteiskuntaa koetelleen tragedian kautta: Olof Palmen ja Anna Lindhin murhat vaikuttavat suuresti Mikkoon, sen sijaan vuoden 2004 tsunamista hän selviää riittävän terapian avulla hyvin kevyesti. Onkin uskottavaa, että Mikon kaltainen sosiopaatti pitäisi tuhansien yksittäisten ruotsalaisten kuolemaa vähemmän pahana asiana kuin pää- ja ulkoministerien kuolemia, onhan luonnonkatastrofi helpompi hyväksyä kuin yhteiskunnan muutoksesta viestivä poliitikon murha. Mutta mikseivät kirjan ruotsalaisetkaan juuri sure Thaimaan onnettomuutta?  Vai onko näin vain Mikon mielessä?

Jäin vähän miettimään, miksei Nousiainen  valinnut tsunamin sijaan tai lisäksi Estonian onnettomuutta vuonna  1994. Haaksirikon syistähän esitettiin varsin erilaisia arvioita Suomessa ja Ruotsissa, ja väliin tuntui, että turvalliseen sosiaalidemokratiaan tuudittautuneiden ruotsalaisten oli meitä vaikeampaa hyväksyä, että laivoja todellakin uppoaa ja ihmisiä kuolee, eikä asialle ole tehtävissä mitään ”viranomaisten toimesta”.

Esikoiskirjaksi Vadelmavenepakolainen on minusta erittäin onnistunut, Nousiainen on selkeästi jutuniskijä. Jään innolla odottamaan hänen seuraavaa kirjaansa, saadaanko tästä miehestä uusi voima suomalaisten satiirikkojen vahvaan riviin?