Pispalan rouva huomautti, että blogi on viime aikoina ollut pelkästään tiedostavaa materiaalia eikä yhtään hömppää. No, tällä hetkellä tuntuu, ettei minusta saisi puhdasta hömppää irti hohtimillakaan, mutta koetan ainakin keventää vähän.

Tuossa joitakin päiviä sitten autoillessani tuli radiosta taas kerran Bryan Adamsin Summer of ´69 ja hölmö juontaja (olisikohan ollut Radio Rockilla?) koetti vihjailla, että biisin nimi tulisi jostain ihan muusta kuin vuosiluvusta. Höh jä pöh, omasta lapsuudestaan/alkavasta nuoruudestaanhan Adams (s. 1959) kappaleessa kertoo. Ja koska biisiä kuunneltiin jopa jo Lauran muinaisessa nuoruudessa, huomasin äkkiä vaeltavani muistojen kujalla, niin sanoakseni.

Mieleeni tulivat ne lämpimät teini-iän kesät, kun ajoimme rannalle transistorimankka-radioyhdistelmä pyörän tangossa roikkuen. Oman ikäluokkani ihmiset muistavat, että nämä ghettoblasterit painoivat helposti viitisen kiloa, omani, joka oli superhieno, koska siinä oli kasettikopioinnin mahdollistavat kaksi kasettipesää, varmaankin seitsemän-kahdeksan kiloa. Jos joutui tekemään äkillisen ohjausliikkeen, mankan paino täräytti koko kulkupelin useita sekunteja kestävään tutajavaan myötäliikkeeseen. Mutta kun päästiin rantaan, olo oli Euroopan Keisarin: musaa rantsussa, jee! Iloa kesti noin kaksi tuntia, sitten viimeistäänkin biisit alkoivat "vetää", so. hidastua, kunnes paristot olivatkin jo lopussa.

Tekniikan kehittyneitä tasoa edustivat Sonyn Walkmanit, joka olivat tuolloin vyölle kiinnitettäviä, pieniä c-kasettisoittimia, joita kuunneltiin korvakuulokkeilla. Walkmanit olivat todella kalleina harvojen ulottuvilla. Ja nimi  tuli varmaankin siitä, ettei olisi voinut kuvitellakaan kuuntelevansa sellaista esim. hölkätessä. High Fidelity ei kestänyt kovin suurta liikettä ja tai tömähtelyä.

Voi voi, nuoret, me emme osanneet haaveillakaan iPodeista tai MP3:sta. Ylipäänsä ajatus siitä, että minkä tahansa musiikin tallentaminen milloin tahansa voisi olla mahdollista, ei olisi mahtunut päihimme. Ehei, meidän täytyi lainata LP joltakulta (vakuutuksin siitä, että emme missään tapauksessa naarmuta levyä), jotta saimme biisin kopioitua. Toinen mahdollisuus oli vehdata radion ääressä siltä varalta, että uusi lempparikappale sattumalta tulisi radiosta. Ja voin vakuuttaa, että mitään hittiradioita jatkuvasti pyörivine soittolistoineen ei ollut vielä keksittykään. Ainakaan Suomessa. Jos ja kun biisi lopulta tuli, mankan pesässä oli nauhoitusuojattu kasetti tai sopivaa nauhoituskasettia ei ollut käsillä. Tai kasetti loppui kesken biisin. Tai idiootti juontaja sössi nauhoitusoperaation puhumalla biisin päälle.

Kaikesta huolimatta kesät tuolloin olivat todella hienoja. Maailma oli vielä kovin uusi ja nuoretkin pojat Lauraa vanhempia. Ei ollut tietoakaan ilmastonmuutoksesta (sori, Pispalan rouva, tuo lipsahti ihan vahingossa!), silloin pelättiin vain neukkujen ja USA:n välistä ydinsotaa...