Tänään Pispalan rouva kutsui muokkausjumppaan (oli hauskaa ja jaksoin yllättävän hyvin huomioon ottaen vähäisen liikkumiseni viime kuukausina) ja tarjosi vielä lounaankin Stockan kahviossa. Tässä rakkaassa ystävässäni on monia ihailtavia puolia, yksi kahdehdittavimmista on hänen kykynsä nauttia elämästä varauksetta. Kun tänään istuimme Siilinkarissa kahvikupposten ääressä, Pispalan rouva huokaisi (jälleen kerran) äärimmäisellä tunteella: "Kyllä elämä on sitten ihanaa!"

Kyllähän elämä on minustakin ihanaa (aina silloin tällöin), mutta jos päästän vastaavanlaisen hehkutuksen suustani, koputan ainakin puuta tai sitten jatkan lausetta mielessäni: "...mutta kohta varmaan tapahtuu jotakin inhottavaa." Minun elämänasenteeni taitaa olla "itku pitkästä ilosta". Pelkään jotenkin alitajuisesti, että jos rupean onnellisuudellani retostelemaan, minun käy niin sanotusti vanhanaikaisesti.

Ja kuitenkin olen huippuonnekas, ukkoni ensinnäkin on Maailman Paras Mies, tenavamme ovat Täydellisen Ihania pikku riiviöitä ja kaiken päälle olen saanut julkaistua kirjankin. En ole kovin varakas, mutten kuitenkaan nälkäkuoleman partaallakaan. Miksen siis uskalla myöntää olevani onnellinen, riemuita jokaisesta päivästä? Pointtihan on siinä, että iloitsee siitä, mitä on saanut, ei haikaile sitä, mitä jäi saavuttamatta tai tekemättä, eikö niin?

 

Muutama päivä sitten tapasin toisenkin ihanan naisen. Hän alkaa lähiaikoina kahdeksannen vuosikymmenensä, mutta sitä ei ikinä voisi uskoa, niin nuorekkaalta hän vaikuttaa. Tapaamani nainen harrastaa säännöllisesti itämaista tanssia, on sivistynyt, aktiivinen, terävällä tavalla huumorintajuinen ja nauttii kohtuudellisella runsaudella hyvästä ruoasta ja alkoholista. Ja hän pitää ystäväpiirilleen kotonaan salonkia! Mihin kulttuurisalongit oikein katosivat? Minna Canthan piti salonkia, kuten muistamme kulttuurihistoriasta, monet muut myös (taas olen harrastanut eroottista päiväunelmointia, joten en osaa nimetä näitä muita, ehkä Elisabeth Järnefelt?). Tapaamani ihanan naisihmisen salonkiin kokoonnutaan ehkä kerran kuukaudessa nyyttäriperiaatteella, jolloin emäntä ei rasitu liiaksi, joskus soitetaan musiikkia, joskus keskustellaan kirjallisuudesta ja joskus siellä vierailee jonkin mielenkiintoisen aihealueen asiantuntija. Aivan ihanaa. Nyt kaikki irti koneista ja pitämään omia salonkeja, ennen kuin katoamme kokonaan tänne virtuaalimaailmaan!