Viitisen vuotta sitten kuulin ensi kerran blogikirjoittamisesta ja ajattelin, että täytyypä ihmisen olla kertakaikkinen ääliö, että antaa päiväkirjansa ja sitä myöden salaisimmat ajatuksensa kaiken maailman katsottavaksi. Mielestäni päiväkirja oli ehdottoman salainen asia, sellainen joka otettiin maallisen vaelluksen päätyttyä mukaan hautaan tai jäi odottamattoman kuolemantapauksen kohdatessa  parhaan luottoystävän poltettavaksi lujalla ukaasilla ilmestyä kummittelelmaan, mikäli ystävä uskaltuisi silmäilemään yhtäkään muistiinpanoa. Nyt tällainen salailupolitiikka tuntuu itsestänikin vähän kummalliselta, varsinkin, kun ottaa huomioon, että edellisen kerran päiväkirjaa pitäessäni olin 9 - 16 -vuotias ja muistiinmerkinnät koostuivat lähinnä ratsastustuntien ja koulussa syötyjen aterioiden kuvailusta.

Nyt olen aika tavalla vanhempi, tutustunut tarkemmin Blogistaniaan ja todennut, että ehkäpä minusta ei jääkään maailmaan paljon muita muistoja kuin joitakin hajanaisia valokuvia ja tänä keväänä ilmestyvä kirjani Tyyppiteoria. Haluanko, että tulen muistetuksi ihmisenä, joka kirjoitti yhden viihderomaanin? En varmaankaan, mutta onhan kirjan ilmestyminen kuitenkin melkoinen merkkipaalu elämässäni. Ehkä siihen liittyvät asiat on hyvä säilöä jotenkin.

Niinpä aloitan nyt Sonetteja Lauralta -blogin. Tervetuloa lukemaan ja kommentoimaan. Mikäli osoittaudun yhtä uutteraksi bloginpitäjäksi kuin päiväkirjankirjoittajaksiksi, uusia lastuja on odotettavissa lyhen aikaa ja harvakseltaan. Mutta katsotaan, mitä tulee, sano mummo kun joulunpyhät katiskassa istui.