Hesarin aloittamassa vesilasimyrskyssä kaivattiin yhteiskunnallista asiaa, no, täältä pesee, ehkei kovin omaperäistä laatuaan, mutta joka tapauksessa täyttä asiaa.

Kirjoitan. Hömppää ja ei-hömppää. Ei-hömpän kirjoittamiseen tarvitaan rahoitusta. Oikeastaan tarvitsisisn sitä hömpänkin kirjoittamiseen, koska eihän silläkään tienaa, mutta hömppäapurahoja ei ole olemassakaan. No, minullahan kävi aikanaan flaksi, että jäin kuukausitöitä vaille, ja siitä alkoi ura ammattikirjailijana, tuskin olisi muuten alkanutkaan. Suomessa systeemi on luotu niin, että säännöllisesti on haettavissa erilaisia alueellisia, valtiollisia ja säätiöitten apurahoja taiteelliseen toimintaan. Onneksi näin on. Epäonneksi en ole apurahaa saanut vielä kertaakaan.

Luovaa kirjallista toimintaa haittaa kovasti se, että kesken kirjoittamansa lauseen alkaa miettiä shkölaskua ja asuntolainan lyhennyksiä. Sen sijaan, että saattaisi luvun loppuun, onkin äkkiä soittelemassa sinne tänne ja tarjoutumassa vaikka minkälaisiin hanttihommiin, tyyliin "I´ll work for food".

Ja nyt päästään itse asiaan: yhteiskuntamme on selkeästi jakautumassa kahteen luokkaan, niihin, joilla on kuukausihomma ja niihin, jotka hankkivat elantonsa pieninä murusina. Eikä tämä koske vain taiteilijoita, vaan myös keikkalääkäreitä jne. Kaiken maailman eilakaislat kukoistavat kotimaamme niemissä ja notkoissa, systeemi hyötyy siitä, ettei ketään palkata vakituiseen, vaan vain tarpeen mukaan pätkittäin. Samahan on suuntauksena myös esim. yliopistoissa. 

Eläkettä kertyy pätkätöistä niin nihkeästi, että eläkeikäisenä soitan todennäköisesti juuri sinun oveasi ja pyydän antamaan edes jotain. Ja jo nyt elämää hallitsee pelko: entä, jos en saakaan keikkoja, entä jos tulee ero, eikä sitten ole enää edes puolison tukea, entä jos asunto menee alta?