Tyyppiteoria ilmestyy kuluvassa kuussa, sen tarkempaa tietoa ajankohdasta ei ole. Prosessi on ollut pitkä, aloitin tekstin kirjoittamisen valovuosia sitten, postitin ensimmäisen käsiksen neljälle kustantamolle syyskuussa 2006. Sitten oli pitkään hiljaista. Tai no, Tammelta käsis tuli bumerangina takaisin noin neljän kuukauden kuluttua, mutta Gummerus, Södika ja Karisto kai sitten pohtivat. Tai unohtivat käsiksen johonkin "ei ihan täysin paska" -pinoon. Kun julkaisupäätös sitten tuli Karistolta viime kesänä, sain tehdä sen, jonka jokainen wanna-be-kirjailija haluaisi: lähettää muille kustantajille kirjeen, että käsikirjoitus on päässyt toisen kustantajan kustannusohjelmaan, olkaa hyvä ja hävittäkää hallussanne oleva kappale. Häh hää.

Sen jälkeen olen toimittanut käsiksestä muistaakseni kolme uutta versiota, ensimmäisen kustannustoimittajan ohjeiden mukaan viilattuna, sitten omasta aloitteestani yhden, johon hioin kieltä tiivimmäksi. Taittovedokseenkin tein vielä vähän stilisointia pelkkien kirjoitusvirheiden korjaamisen ohella. Alkoi tuntua, että teksti oli niin tuttu, että oksetti lukeakin sitä. Päätin, että no more hömppä, NYT kirjoitan sen oikean romaanin. Siis tiedättehän, taidekirjallisuutta. Sellaista, joka pääsee tavoittelemaan erilaisia kirjallisuuspalkintoja. Jota ihmiset voivat lukea kirjallisuuspiireissä tai pitää näkyvillä kahvipöydällään, ja joku sanoo: "Ai, säkin luet tota. Se on tosi mielenkiintoinen..."

Minulla onkin työn alla kaksi "vakavasti otettavaa" kaunokirjallista työtä, mutta sitten äkkiä huomasin, että minulla oli ikävä Tyyppiteorian Sallaa, minusta hän ansaitsisi saada jatkoa tarinaansa. Joten ajattelin kirjoittaa sitä ihan pikkuisen, ihan vaan omaksi ilokseni. Varjelkoon, mikä kirjoittajan flow minulla iski päälle. Aikoihin ei ole kirjoittaminen ollut niin helppoa ja hauskaa. Eikä helppous tule siitä, että kirjoittaisin viihdettä jotenkin vasemmalla kädellä, ihan vakavissanihan minä sitä väännän. Siis haluan, että kerronta skulaa ja henkilöihin voi samaistua.

Mutta silti tunnen jonkinlaista huonoa omaatuntoa siitä, että haluan jatkaa Sallan ja hänen ystäviensä tarinaa. Aikamme on luettu, senhän näkee jo kalenteristakin. Jos kirjoitan hömppää, aikaa ei riitä "vakaville" projekteille. Hoh hoijaa. Olisinpa vielä kaksikymppinen. Onneksi en ole.